”Lauletaan vaan yhdessä, pojat!” Väitöstutkimus veteraanien musiikkiterapiasta.

 Aihe: Musiikkiterapia

Uralin pihlaja, Juokse sinä humma, Kotimaani ompi Suomi… lapsuudesta ja nuoruudesta tutut iskelmät, kansanlaulut, isänmaalliset ja hengelliset laulut kytkeytyivät omaelämäkerrallisiin muistoihin sotiemme veteraanien ryhmäterapiassa. Musiikkiterapeutin ohjauksessa yhdessä laulaminen, muistelu ja keskustelu auttoivat jäsentämään omaa identiteettiä: kuka minä olen, millainen olin nuorena ja minkälainen olen nyt. Musiikkiterapiaprosessi tuotti muutoksia ryhmän jäsenten minäkuvassa ja suhtautumisessa omaan toimintakykyyn.

Merja Niemelän väitöstutkimuksen kohteena oli 18 tapaamiskerran prosessi, jossa oli mukana kahdeksan ryhmäläistä. Ryhmä toteutettiin Jyväskylässä Sotainvalidien Sairaskodilla, jossa musiikkiterapia on ollut yhtenä kuntoutusmuotona laitoksen perustamisesta lähtien. Osallistujat olivat varsin iäkkäitä, nuorin 74-vuotias ja vanhin 90-vuotias. Heillä oli sodassa saatuja fyysisiä vammoja, mahdollisesti sodan aiheuttamia psyykkisiä traumoja sekä erilaisia ikääntymiseen liittyviä toimintakyvyn rajoitteita, kuten aistien ja muistin heikkenemistä. Ryhmää ei koottu diagnoosin (esimerkiksi masennuksen tai muistisairauden) perusteella, vaan tavoitteissa painotettiin hyvinvoinnin, elämänlaadun ja sosiaalisen vuorovaikutuksen lisäämistä terapian avulla. Henkilökunta suositteli ryhmään etenkin niitä asukkaita, joilla havaittiin sillä hetkellä omaan identiteettiin liittyvää prosessointia, esimerkiksi muistojen kerrontaa ja oman terveydentilan pohdintaa.

Tutkimuksen otsikko ”Lauletaan vaan yhdessä, pojat!” oli erään ryhmäläisen spontaani huudahdus 13. tapaamiskerralla. Tutkimustuloksissa kuvataan, miten lause liittyi hänen tapaansa olla ryhmässä ja työstää omia lapsuus- ja nuoruusmuistojaan. Repliikki sopii kuvastamaan myös ryhmän merkitystä osallistujille. Kaikki he olivat sodan kokeneita ”poikia”, joille ryhmä mahdollisti kokemusten jakamisen ja prosessoimisen. Ryhmään kuuluminen koettiin tärkeänä. Toisista ryhmän jäsenistä huolehdittiin ”kaveria ei jätetä”-hengessä. Kaikki haluttiin pitää mukana vaihtelevasta kunnosta ja voimavaroista huolimatta ja kaikille haluttiin antaa tilaa tuoda esiin omia asioita.

Niemelä toteaa, että tutkimuskohteena ollut ryhmä kytkeytyy samanaikaisesti kolmeen erityyppiseen lähestymistapaan. Yhtäältä se oli perinteinen suljettu, määräaikainen terapiaryhmä, jossa ryhmäprosessi palvelee ryhmäläisten henkilökohtaisten tavoitteiden saavuttamista. Toisaalta ryhmä toteutettiin ryhmäläisten arjen ympäristössä, tiiviissä yhteistyössä hoitoyhteisön kanssa ja laitoksen arvoihin ja toimintamalleihin sitoutuen. Tämä toi toimintaan vahvasti yhteisömusiikkiterapian (community music therapy) piirteitä. Kolmanneksi musiikkiterapiaryhmää voitaisiin tarkastella taiteen ja kulttuurin hyvinvointivaikutuksiin kohdistuvan tutkimuksen näkökulmasta.

Jos jätämme teoreettiset pohdiskelut tutkijoiden huoleksi, voimme kysyä arkisesti: Millä tavalla tällainen laulamista ja keskustelua sisältävä terapiaryhmä sitten poikkeaa esimerkiksi vapaa-ajan toimintaan sisältyvistä yhteislauluhetkistä? Laulaminenhan voi edistää ihmisten hyvinvointia riippumatta kontekstista, jossa laulaminen tapahtuu. Tässä tutkimuksessa hoitoyhteisö piti tärkeänä, että kyseessä oli koulutettujen terapeuttien ohjaama ryhmä. Ryhmälle sovitut puitteet (aika, paikka, kesto, osallistujat, tavoitteet, sisältö, yhteistyö, arviointi) määrittävät ja tukevat ryhmän työskentelyä. Terapeutti (tai kahden terapeutin muodostaman työpari) kantaa vastuun siitä, että ryhmän toiminta on tavoitteellista, suunnitelmallista ja pitkäjänteistä. Esimerkiksi laulamisen ja keskustelun osuutta ja suhdetta toisiinsa seurataan ja arvioidaan systemaattisesti prosessin kuluessa. Terapeutti ohjaa ryhmäprosessin etenemistä ja pitää huolta siitä, että kunkin ryhmäläisen henkilökohtaiset tavoitteet huomioidaan työskentelyssä.

Tämä tutkimus vie meidät kiinnostavalla tavalla musiikkiterapian alkulähteille. Yhdysvalloissa toisen maailmansodan jälkeen alettiin käyttää musiikkia sodasta palanneiden miesten mielenterveysongelmien hoidossa, ja tätä hoitomuotoa nimitettiin musiikkiterapiaksi. Musiikkiterapian historialliset juuret ovat toki laajemmat, mutta niistä ehkä lisää jossain toisessa kirjoituksessa.

Itse asiassa Niemelän tutkimuskohde on myös vahvasti kiinni meidän ajassamme. Edelleen tarvitsemme tietoa työmuodoista ja menetelmistä, joilla voidaan auttaa sotakokemusten traumatisoimia ihmisiä – sekä miehiä, naisia että lapsia.

Niemelä, Merja. 2016. ”Lauletaan vaan yhdessä, pojat!” Musiikki ja identiteetti sotiemme veteraanien ryhmämusiikkiterapiassa – etnografis-narratiivinen tutkimus. Jyväskylä Studies in Humanities 293.

Päivi Saukko
Olen toiminut yli 30 vuotta musiikkiterapeuttina ja psykologina. Koulutukseltani olen filosofian tohtori, laillistettu psykologi, musiikkiterapeutti ja työnohjaaja.
Lue myös

Kommentoi

Kirjoita hakusi ja paina Enter.